Onnistuinkohan tekemään Netasta paukkuaran? Kyllä nyt harmittaa. Aloitetaanpa alusta... Netta oli eilen tosi huonovointinen. Se ripuloi ja iltapäivällä alkoi oksentamaankin. Illalla mikään ei enää pysynyt sisällä ja pieni labradori ei suostunut syömään, kun yritin tarjota muutaman nappulan ja mahalääkettä. Se oli hyvin flegmaattinen ja sain kantaa sen iltapissalle. Se joi vähän, kun tultiin sisälle ja jäi rauhassa nukkumaan. Kävin yöllä sitä katsomassa ja ilokseni huomasin, että vesi oli jo pysynyt sisällä ja se jaksoi kävellä itse ulos pissalle.
Aamulla herätessä taivas oli synkkä ja kauempana jyrisi ukkonen. Päätin kuitenkin päästää Netan heti ulos, jos sillä olisi vielä huono olo. Päätin mennä varmuuden vuoksi mukaan, ettei se pelästyisi ukkosta. Se ei kuitenkaan ollut kauempaa kuuluvasta jyrinästä moksiskaan ja teki aamupissat ihan normaalisti. Sisällä huomasin ruokahalunkin taas palanneen.
Alkoi sataa, mutta jyrinä lakkasi. Päätin lähteä aamulenkille normaalisti kahdeksan jälkeen sateesta huolimatta. Ukkonen oli onneksi lakannut jo yli tunti sitten. Nettakin vaikutti jo niin pirteältä, että päätin ottaa sen mukaan. Kävelimme tavallista aamulenkkiämme puron varressa ja koirat leikkivät vapaana. Sitten yhtäkkiä ilman mitään ennakkovaroituksia välähti salama, kului muutama sekunti ja alkoi kunnon jyrinä. Tajusin heti, että tässähän on ainekset klassiseen uudenvuodenaaton katoamistemppuun. Pentu vapaana, kova ääni ja pelästys. Netta menikin jyrinästä aivan paniikkiin ja se alkoi juosta täysillä poispäin minusta, Niilosta ja kodista. Siinä ehti kyllä muutamassa sekunnissa kaiken maailman kauhuskenaariot välähtää silmissä. Muistin onneksi heti pillini. Netta ei reagoinut mitenkään pillin ääneen. Jatkoin kuitenkin pillittämistä ja ehkä neljännellä käskyllä se kääntyi ja juoksi samaa paniikkista vauhtia minun luokseni. Sen suupielet olivat ihan vaahdossa kuin vauhkoontuneella hevosella ja häntä oli koipien välissä. Sain sen onneksi helposti kiinni ja silittelin rauhoittavasti, juttelin ja palkkasin rauhoittumisesta. Vähän aikaa se yritti vielä tämän jälkeen säntäillä hihnan päässä sinne ja tänne, mutta rauhottui sitten paremmin. Kotimatkalla tuli sitten toinen pienempi jyrähdys ja kyllä se heti pelästyi, muttei sentään mennyt ihan paniikkiin.
En enää edes muista, miten aiempien koirien kanssa on tapahtunut ensi kohtaaminen ukkosen kanssa. Ei se ainakaan tälläinen ole ollut. Toivottavasti tästä ei nyt jäänyt mitään pysyviä traumoja Netalle. Toivon, että ensi kerralla saamme kuulostella ukkosta vain sisätiloista, jolloin on varmaankin helpompi rauhoitella Nettaa, jos on tarvis. Tämä tuli niin yllättäin, ettei Netta voinut siihen mitenkään varautua. Yleensähän ukkonen kuitenkin lähestyy vähitellen, mutta tämä jysähti vain kerran ja kunnolla meidän lähellä. Eetu ei näemmä onneksi ollut tilanteessa peloissaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti